Page 18 - Teoriaa ja työkaluja - eNorssi

12 Teoriaa ja työkaluja

vasta tiedollisesta auktoriteetista ja ongelmanratkaisuvalmiudesta. Kun ohjaajat kuvaavat
koulutuksissa, mikä heitä kuormittaa ohjauksessa, epävarmuus substanssiosaamisesta on
usein esillä. On ahdistavaa, jos ei tiedä vastausta ohjattavan kysymykseen. Ongelmanrat-
kaisuorientaatio tuntuu ehkä ohjaustyön tekijöistä eniten ammatilliselta toimintatavalta,
koska siinä voi tunnistaa oman spesifin alan tai aihepiirin, josta tietää enemmän kuin muut
toimijat.

Väitöskirjassani tutkimani ohjaavan koulutuksen osalta tulin seuraavanlaiseen johtopää-
tökseen. Vaikka ohjausideologia torjuisi neuvomisen ja asiantuntijaroolin vahvastikin, se
tulee väistämättä mukaan ohjauskäytäntöön, ellei ohjaustyön tekijöillä ole vahvoja työvä-
lineitä tutkivaan työskentelyyn sekä selkeää teoreettista perustaa tälle tutkivuudelle. Jos
ohjauksen käyttöteoria tai kohdeilmiö ei anna ohjetta siitä, minkä asian tutkiva tarkastelu
on ohjauksessa hyödyksi, ohjauksesta tulee hyvin helposti neuvomista. Asioillehan pitää
kuitenkin tehdä jotain – jotain liikettä ja muutosta yritetään aina saada aikaan. Usein tällöin
liikkeen toteuttaa ohjaaja (Vehviläinen 1999).

Ongelmanratkaisuorientaation keskeiseen rooliin on myös vuorovaikutuksen omista lainalai-
suuksista nousevia syitä. Vaatii itse asiassa erityistä vuorovaikutuksellista työtä olla lähtemät-
tä ongelmanratkaisuorientaatioon; ohjaaja tulee helposti ja huomaamattaan ”imaistuksi”
siihen, jos ohjattava siihen kutsuu. Kun kysytään neuvoa, valitetaan tai kerrotaan huoli,
neuvo on odotuksenmukainen – tai vähintäänkin yksi mahdollinen – vastaus. Lisäksi, jos
tietäväksi ja valtaa omaavaksi katsotulta henkilöltä kysytään neuvoa, ja hänellä on asiasta
tietoa, keskustelun jäsennyksen mukaisesti hänen tulee vastata kysymykseen. Jos hän ei
halua vastata tai haluaa lykätä vastaamistaan, hän joutuu tekemään vuorovaikutuksellista
lisätyötä tilanteen muovaamiseksi sellaiseksi, että hän voi jättää vastaamatta (Vehviläinen
2001a ja b).

Ongelmanratkaisupyrkimystä ylläpitää sekin, että ohjaaja on usein hyvin sitoutunut oh-
jaustyöhön ja haluaa auttaa ja olla hyödyksi. Tarve ”tehdä jotain” on hyvin voimakas, jopa
kehollinen tunne. Etenkin silloin, kun toisen ongelma tuntuu vaikealta ja tunnemme myö-
tätuntoa, tuntuu tärkeältä yrittää poistaa ongelma.

Vertaisryhmäohjauksessakin aletaan helposti neuvoa toisiaan, ellei ryhmää erityisesti ohja-
ta pidättymään tästä. Empatia ja neuvoyritykset tuntuvatkin tulevan ihmisiltä luonnostaan
– ne vastaavat arkikeskustelun keinoja käsitellä erilaisia ongelmia keskustelussa (Jefferson
1988). Reflektoiva, ymmärrystä syventävä toimintatapa on vaativampi – se vaatii enemmän
sekä ohjaajan ammattitaidolta ja käyttöteorialta että ohjattavalta.

Viimeinen mutta ei vähäisin syy siihen, miksi ongelmanratkaisuorientaatio on niin keskei-
nen ja määräävä, on se, että ohjattavat usein kutsuvat tai jopa vaativat sitä ohjaajalta. He
odottavat saavansa vastauksia, ja pettyvät jos jäävät ilman niitä. Heillä ajatellaan myös
olevan oikeus saada tukea, ja yksi tuen muoto on nimenomaan neuvo, eli ohjaajan tietoon
perustuva ehdotus ongelmanratkaisusta. (Vehviläinen 2014b)