Page 17 - Teoriaa ja työkaluja - eNorssi

ohjatun harjoittelun kehittämiseen 11

Opinnäytteen ohjauksessa ei ollut taustalla neuvovastaista ideologiaa, ja siellä neuvomi-
sen – ja sen sukulaiskäytännön palautteen – käyttö oli odotuksenmukaista. Neuvomiseen
liittyi siellä muita ongelmia, ja myös näitä ongelmia olen sen jälkeen paljon käsitellyt sekä
tutkimuksessa että koulutustilanteissa (Vehviläinen 2012; 2014b).

Ohjauksen ja neuvomisen dilemmojen rinnalle on tullut myös toinen keskeinen teema. Se liittyy
siihen, mitä kutsuin edellä kannattelevaksi orientaatioksi: ammatilliseen tapaan luoda yhteisen
työskentelyn mahdollistava fyysinen ja mentaalinen tila, ottaa vastaan se, mitä ohjattavalla on
kerrottavana, osoittaa läsnäoloa, myötätuntoa ja ”jäädä rinnalle”. Tämän orientaation käsittely
on noussut koko ajan keskeisemmäksi. Samalla siihen liittyy väistelyä, pelkoja ja muita vaikeita
tunteita (Souto & Vehviläinen 2019; Souto arvioitavana; Vehviläinen & Souto arvioitavana).

Tutkiva orientaatio, tuli minulle tutuksi ensin terapiavuorovaikutuksen kautta (Vehviläinen
2001; Peräkylä ym. 2009). Keskeinen viestini on ollut, että ohjauksessa tutkiva orientaatio
on usein epäsystemaattinen ja voi siten jäädä ongelmanratkaisuorientaation varjoon. Käsit-
telen seuraavaksi näitä koulutusteni kestoaiheita: ongelmanratkaisuorientaation ongelmia
ja sen painottumista tutkivuuden kustannuksella sekä kannattelevan orientaation tarpeel-
lisuutta ja varjoon jäämistä vuorovaikutuksessa.

Ongelmanratkaisuorientaatio

Ohjauksen vuorovaikutusta hallitsee usein sellainen keskustelun toimintoketju, jossa asi-
akkaan kertoma materiaali jäsentyy ongelmina, joita kuljetetaan suhteellisen joutuisasti
kohti ratkaisua tai ratkaisuvaihtoehtoja. Ohjattava voi itse tarjota ongelman käsiteltäväksi
pyytämällä selkeästi neuvoa. Ohjattava voi myös kertoen valittaa tilannettaan, ja tähänkin
ohjaaja tyypillisesti tarttuu neuvoen. Ohjaaja myös usein itse tunnistaa neuvoa vaativan
ongelman myös tarkastelemalla ohjattavan suoritusta tai tuotosta (esimerkiksi tekstiä tai
muuta työnäytettä). (Vehviläinen 2009a.)

Ongelmanratkaisuorientaatio löytyy muistakin ohjauskonteksteista (esim. Vehviläinen 2009,
2012). Ohjaustyötä tekevät tunnistavat sen poikkeuksetta keskeisenä asiana työssään. Usein
kuulen myös, että heidän ei mielestään tulisi neuvoa niin paljon, mutta kuitenkin tulevat
neuvoneeksi. Miksi ongelmanratkaisuorientaatio on niin hallitseva?

Ensinnäkin, ratkaisukeskeisyys saatetaan hahmottaa suorimmaksi tieksi toivottuun muutok-
seen, eli ajatellaan, että ratkaisevinta muutoksen aikaansaamisessa on löytää joku uusi tapa
toimia ja päästä ongelmasta eroon. Inhimillisen kokemuksen ja oppimisen kiinteä suhde
ongelmanratkaisuun lienee myös yksi selittävä tekijä. Oppiminen on usein ongelmanrat-
kaisun kaltaista tai sitä on ainakin usein mallinnettu niin, etenkin kun on haluttu ymmärtää
asiantuntijuuden rakentumista. (Dewey 1916, Bereiter 2002; Engeström 2004)

Käsityksemme myös asiantuntijuudesta perustuu useimmiten ajatukseen vankasta subs-
tanssiosaamisesta (eli johonkin erityisalaan liittyvästä osaamisesta) sekä siihen perustu-